Viime kirjoituksessani kerroin marjapensaiden
istuttamisesta. Nyt pensasalue on saanut lisäystä vielä yhdestä karviaisesta ja
paikka on varattuna yhdelle valkoherukalle.
Marjapensaat
Marjapensaiden istutuskartta (selkä taloon päin suunnasta eli Pohjanjätti ja Katri lähimpänä taloa)
Marjapensaiden jälkeen istutin kolme japaninruusukvitteniä.
Venuksen, Siriuksen ja kolmannen, joka ilmeisesti edusti jotain alkuperäisempää
versiota. Nyt ainakin ristipölytys pitäisi olla taattu. Toivotaan vielä, että
avonaiselle paikalle sijoitetut kasvit kestäisivät talven pakkaset ja jossain
vaiheessa alkaisivat tuottaa hedelmiä!
Hedelmistä puheen ollen istutin myös uuden Pepi-päärynän
edellisen Pepin tilalle, jonka rusakot söivät viime kesänä.
Ja rusakoiden tuhoihin liittyen pakko myös jakaa yksi aivan
loistava tieto – miten pelastaa puu rusakon ruokailun jälkeen? (jos siis runkoa
ei ole purtu katki-poikki niin kuin Pepi-päärynän kohdalla).
Meillä siis rusakot ehtivät nakertaa kahta omenapuuta ja
Viktoria-luumua. Ai että harmitti! En vaan ollut jaksanut virittää verkkoja
vilakassa syyssäässä ja yhtäkkiä lumi oli maassa ja rungot järsitty. Mikä
hätiin? Oli ihan pakko olla olemassa jokin tapahtuneen peruuttamistoiminto! Siispä
Googleen. Parikin keinoa löysin, joista päätin kokeilla seuraavaa: Kääri rungon
ympärille märkää sanomalehteä ja sanomalehden päälle tiukasti kelmua. Tämän
tein, jonka jälkeen vielä viritin verkot uusien vaurioiden ehkäisemiseksi ja
sitten jäin odottamaan kevättä peläten pahinta ja toivoen parasta. Kun kevät
koitti, sanomalehti kelmun alla näytti edelleen märältä (en tiedä pitikö näin
olla – ilmeisesti) ja suureksi riemuksi kaikki vaurioituneet puut puhkesivat
rehevään lehteen!!!! Tuo viritelmä perustuu siihen, että puu tarvitsee kuorta,
jotta ravinteet voisivat kulkea ylös oksille puun ja kuoren välissä. Tuo
sanomalehti+kelmu siis korvaa puulle menetetyn kuoren. En tiedä kasvattaako puu
vähitellen uuden kuoren tilalle, mutta ainakaan vielä en ole uskaltanut kelmua
poistaa. Tuskin siitä haittaakaan on kun varmasti joustaa ihan riittävästi,
jotta runko pääsee kasvamaan leveyssuunnassakin.
Kelmulla ja sanomalehdellä tehty "keinokuori"
Vielä viime kerralla kirjoitin,
että niittyprojekti saa nyt jäädä hyllylle. Olin aivan tympääntynyt
rikkaruohojen rehottamiseen ja niitty-googlailujen perusteella olin todennut
niittyprojektimme olevan varsinainen murheenkryyni. Virallisten (?) neuvojen
mukaan kun niityn perustaminen lähtee monivuotisten rikkoruohojen
hävittämisestä joko glyfosaatilla (=RoundUp) tai maanpinnan kuorimisella.
Varsinkin voikukan hävittäminen olisi tärkeää.
Voikukkatilanteen totesin olevan aivan tuskastuttava.
Voikukkaa rehottaa pihallamme ihan joka paikassa. Se yrittää myös kovin
innokkaasti levittäytyä viime kesänä kylvetylle nurmikollemme. Vaikka
RoundUppia niin vastustan niin yhden pienen pullollisen levitin sitä autotallin
viereen nurmikkoalueen rikkaruohoille. Jälkikäteen totesin, että työ oli ollut
aivan turhaa. Tuuli puhalsi uudet voikukan siemenet siihen paikkaan, mistä olin
ehkä saanut osan voikukista juuri myrkytettyä.
Koska ajatus voikukkien hävittämisestä tuntui niin
tuskastuttavalta, päätin muuttaa asennetta. Maalta on yksinkertaisesti mahdoton
hävittää voikukkaa. Voikukkia on maaseudulla ollut kautta aikojen (oletan) ja
niitä tulee aina olemaan. Turha siis lähteä räpiköimään vastavirtaan.
Voikukkaa, voikukkaa...
Viime keväänä yritin lähteä kitkemään rikkaruohoja käsin
”alaniityltämme”. Loppukesästä olin jo varma, että olin tehnyt aivan turhaa
työtä, mutta tänä kesänä sain kuitenkin nähdä niityn suhteen ilahduttavan ja
rohkaisevan yllätyksen! Alue, josta olin rikkaruohot kitkenyt, kukoisti nyt
keltaisina laikkuina niittyleinikkiä, joka seassa violetit harakankellot saivat
jo aikaan ihastuttavan niittytunnelman. Myös tädyke oli innostunut
rikkaruohottomasta savimaasta.
Tästä innostuneena hain kottikärryt ja lähdin jatkamaan
pellon kitkemistä uudelta alueelta. Suunnitelma tälle kesälle on kitkeä
mahdollisimman paljon peltosauniota, voikukkaa ja ohdaketta pois ja syksyllä
kylvää niittykukkia laikuiksi pitkin peltoa. ”Virallisten” ohjeiden mukaan
projektini lienee tuhoon tuomittu, sillä en ole tuhonnut pellolta voikukkaa.
Kuitenkin, koska päätin solmia rauhan voikukkien kanssa, niin elättelen vielä
naiivia ajatusta, että voikukka ja niittykasvit mahtuisivat sulassa sovussa
samalle pellolle – onhan niillä eri kukinta-aika. En ole tekemässä
”täydellistä” niittyä, joka miellyttäisi oppikirjan tekijöitä vaan perhosia
houkuttelevaa kukkivaa aluetta pihamme reuna-alueille. Katsotaan mitä tästä
tulee!
